1. kirja, 225-236

Sitä paitsi, jos kaikenkalvava aika tuhoaa lopullisesti
kaiken materian jonka se raivaa pois kausillaan kuluttaen,
mistä Venus palauttaa elolliset lajit elämän hehkuun rotu
toisensa jälkeen, tai mistä kekseliäs, taidokas maa ravitsee ja
kasvattaa ja ruokkii viljalla jokaisen rodun toisensa jälkeen?
Mistä valtaisa meri ammentaa aavansa – vedenalaisista lähteistä
ja kaukaa pitkältä valuvista virroista? Mistä taivas ravitsee tähtensä?
Jokaisen olevaisen, jolla on kuolevainen hahmo, on täytynyt joskus
tulla äärettömän ajallisuuden ja menneiden eilisten kalvamaksi.
Mutta jos kaikessa tässä menneessä ajassa ja tilassa on ollut oloseikkoja,
joiden summasta maailma koostuu ja rakentuu aina uudelleen,
on niiden ominaisen luonteen todellakin oltava kuolematon.
Näin ollen mikään ei siis voi palata olemattomuuteen.

Mainokset

1. kirja 215-224

Lisäksi, luonto hajottaa kaiken aina takaisin alkuelementteihinsä:
luonto ei pelkistä mitään olemattomuuteen.
Jos yksikään alkuosanen olisi katoavainen, niin
kaikki asiat hajoaisivat yht’äkkiä tempaisuina silmiemme edestä:
ei tarvitsisi käyttää voimaa voidakseen
aiheuttaa osasten hajoamista ja liitosten purkautumista.
Vaan asianlaita on, että koska kaiken aineellisen siemen on ikuinen,
niin kunnes voima kohtaa sen – isku joka pirstoo sen kappaleiksi,
tai tunkeutuu läpi aineen tyhjiön¹ ja hajottaa sen sisältä –
ennen sitä ei luonto anna meidän nähdä minkään tuhoutuvan.


¹ Tyhjiö viittaa tässä epikurolaiseen atomioppiin, jonka mukaan olemassa on vain atomeja ja tyhjiötä (inane). Lucretius siis kuvittelee esineen, joka (kuten kaikki materia) koostuu atomien ja tyhjiön summasta. 

1. kirja 198-214

Myös, miksei luonto muovaisi niin suuria miehiä,
että he voisivat ylittää meren syöverit jalan, kuin sillan,
ja repiä valtaisia vuoria käsillään ja
elää läpi useiden sukupolvien, ellei asioiden
luomiseen olisi nimitetty määrättyä ainetta,
joka antaa rajat sille, mitä voi ja mitä ei voi syntyä?
Meidän on siis myönnettävä, mitään ei voi syntyä tyhjästä,
sillä kaikilla asioilla on oltava siemenensä, josta jokainen
luotu olio voi puskea esiin – ilman pehmeisiin henkäyksiin.
Viimeiseksi: koska näemme, että viljelty maa on parempi
kuin viljelemätön, ja se kantaa parempaa hedelmää käsiemme avulla,
on ilmiselvää, että maassa on oloseikkojen alkuosasia jotka me,
kääntäessämme hedelmällisiä multanokareita ja kaivaessamme ojia, herätämme eloon.
Mutta jos alkuosasia ei olisi olemassa, näkisit kaiken kasvavan
paljon paremmin ilman ihmisen raadantaa ja omasta tahdostaan.

1. kirja 149-173

Johtakaamme tästä oppimme ensimmäinen periaate:
mitään ei synny tyhjästä eikä jumalien tahdosta.
Kauhu puristaa kuolevaisia otteessaan, koska he
katselevat monien asioiden tapahtuvan maan päällä ja
taivaalla – asioiden, joiden aiheuttajia ei voi nähdä,
ja näin syntyy usko jumalalliseen alkuvoimaan.
Kun ymmärtää, että mitään ei voi luoda tyhjästä,
niin viipymättä näkee kirkkaasti, mitä etsii:
alkulähteen, josta kaikki asiat voidaan luoda,
ja kuinka kaikki voi syntyä ilman jumalien aherrusta.

Jos asiat voisivat syntyä tyhjästä, mitä tahansa voisi syntyä
mistä tahansa; mikään eläväinen ei tarvitsisi siemeniä.
Ensinnäkin, merestä syntyisi ihmisiä, mullasta suomuisia
heimoja, taivaista kuoriutuisi siivekkäitä;
karja ja muut katraat, kaikenlaisten villieläinten suvut
täyttäisivät laitumet sekä aavikot syntyen arvaamattomasti.
Eivätkä puut järjestään tuottaisi samaa hedelmää,
vaan vaihtelisivat; jokainen puu voisi kantaa jokaista hedelmää.
On päivänselvää, että jos kaikentuottavia eliöitä ei ole,
kuinka voisi olla olemassa kaikille oloseikoille yhteinen,
muuttumaton ja ikuinen äiti?
Sillä asianlaita on, että jokainen oloseikka syntyy omasta,
määrätystä siemenestään;  jokaisen kappaleen, joka syntyy
ja nousee valon reunoille, alkulähde on siellä missä
kappaleen materia ja alkuosaset ovat; on mahdotonta,
että mitä tahansa voi syntyä mistä tahansa,
sillä jokaisessa oloseikassa lepää ainoalaatuinen, oma voimansa.

1. kirja 136-148

Enkä vähättele, kuinka vaikeaa on valottaa kreikkalaisten
hämäriä keksintöjä latinan säkeillä, kun
äidinkieleni köyhyys ja oppimme nuoruus
vaatii minua sepittämään uusia sanoja. Mutta sinun hyvyytesi
ja toivo suloisesta ystävyydestäsi kannustaa minut
uurastamaan läpi minkä tahansa raadannan; se houkuttelee
minut valvomaan läpi seesteisien öiden, etsien sanoja ja runoja,
joilla viimein voin sytyttää kirkkaat valot mielesi porteille,
ja saada sinut näkemään syvälle oloseikkojen syvyyksiin.
Tämä pelko ja pimeys sielussa on karkoitettava: ei
auringon säteillä tai päivän säkenöivillä aisoilla,
vaan luonnon kasvojen ja lakien tunnustuksella.

1. kirja 127-135

Sen vuoksi on määriteltävä taivaallisten kappaleiden perimmäiset
lait: mikä voima laukaisee auringon ja kuun liikkeet,
mikä valta ohjaa maan toimintoja, ja, ennen kaikkea, on
älyaistit terävinä hahmoteltava, mistä mieli ja sielun olemus kumpuavat;¹
kysy, mikä on se, joka tulee vastaan ja hukuttaa mielemme kauhulla
kun olemme valveilla kuumeen murtamina tai uneen haudattuina,
ja saa meidät näkemään ja kuulemaan läsnäolevaksi ne, jotka
kuolema on kohdannut ja joiden luut maa sulkee syleilyynsä.


¹ Lucretius käsittää mielen ja sielun kahdeksi erilliseksi entiteetiksi. Animus eli mieli on tunteiden ja järjen ’asuinpaikka’; animus sijaitsee jokaisen ihmisen rinnassa. Anima eli sielu tai elinvoima taas koostuu niin hienoista ja hennoista atomeista, että ne ovat levittäytyneet kaikkialle ihmiskehoon ja aiheuttavat aistimme ja tuntemuksemme. Lucretius selittää teoriansa ihmismielestä runoelmansa kolmannessa kirjassa (3.830-1094).

1. kirja 102-126

Ja tulee olemaan aika, jolloin jopa sinä haet hylkäämään
meidät, kiihkoilijoiden kauhunkylvöisten sanojen kukistamana.¹
Tosiaan, kuinka monta unta he voivat sinulle
vielä kutoa, kuinka kauan vielä vääristää ihmiselon
luonnonlakeja, sotkea sinun kohtalosi pelolla!
Ei ihme;  jos ihmiskunta näkisi, että kaikella
kärsimyksellä on ennalta määrätty rajansa, niin sisu
uhmata kiihkoilijoiden uhkauksia ja Taikauskoa syntyisi.
Mutta, tänä päivänä ei kennelläkään ole taistoa, ei kykyä jäljellä:
me pelkäämme ikuista rangaistusta kuoleman jälkeen.
On valloillaan tietämättömyys sielun olemuksesta – syntyykö se,
vai päinvastoin löytää tiensä ihmisiin syntymisen hetkellä?
Ja kuihtuuko se kanssamme kuoleman repiessä meidät rikki,
vai lähteekö se Orcuksen hämyisille majoille ja syviin kuiluihin?²
Vai löytääkö se kenties itsensä eläimestä jumalien johtamana meidän sijaan,
niinkuin lauloi meidän Enniuksemme,³ joka ensimmäisenä kantoi
suloiselta Helikonilta ikivihreistä lehvistä punotun kruunun,³
ja niin voitti kunniakkaan nimen Italian kansojen keskuudessa;
tosin, hän myös ehdottaa ikiaikaisilla säkeillään, että ovat tosia
Akheronin aavat,5 mutta sinne asti eivät meidän henkemme
kuin ruumiimmekaan selviä; niin tekevät vain, tuntemattomia teitä pitkin,
kalpeat heijastukset. Ennius sanoo, että ikuisesti elävän
Homeroksen kuvajainen astui esiin, ja vuodatti
suolaisia kyyneleitä ja ryhtyi avaamaan oloseikkojen olemuksia.


¹ ’Kiihkoilijat’ = vates. Sana tarkoittaa itse asiassa  pappeja, ennustajia, kirjailijoita; kaikkia ammattimaisia perinteisen uskonnon kannattajia.

² Orcus oli roomalainen manalan jumala, kreikkalaisen Hadeksen vastine.

³ Ennius (239-169 e.a.a.) oli roomalainen runoilija ja Lucretiuksen tärkein esikuva. Ennius uskoi pythagorelaisen filosofian mukaan metempsykoosiin, sielunvaellukseen, oli sitä mieltä, että arkaaisen kreikkalaisen eepos-runoilija Homeroksen sielu oli syntynyt hänessä uudelleen.

4 Helikon on vuori Kreikassa, jossa Muusien uskottiin asuvan. Antiikin runo- ja näytelmäkilpailuissa voittajille annettiin seppeleitä, samoin kuin urheilijoille.

5 Akheron oli kreikkalais-roomalaisen manalan viidestä joesta suurin, ja se erotti elävät kuolleiden maailmasta. Lautturi Kharon vei maksua vastaan kuolleiden sieluja joen yli manalaan – ne, joilla ei ollut antaa kolikkoa maksuksi, jäivät vaeltamaan haamuina joenpenkkaa.