1. kirja, 225-236

Sitä paitsi, jos kaikenkalvava aika tuhoaa lopullisesti
kaiken materian jonka se raivaa pois kausillaan kuluttaen,
mistä Venus palauttaa elolliset lajit elämän hehkuun rotu
toisensa jälkeen, tai mistä kekseliäs, taidokas maa ravitsee ja
kasvattaa ja ruokkii viljalla jokaisen rodun toisensa jälkeen?
Mistä valtaisa meri ammentaa aavansa – vedenalaisista lähteistä
ja kaukaa pitkältä valuvista virroista? Mistä taivas ravitsee tähtensä?
Jokaisen olevaisen, jolla on kuolevainen hahmo, on täytynyt joskus
tulla äärettömän ajallisuuden ja menneiden eilisten kalvamaksi.
Mutta jos kaikessa tässä menneessä ajassa ja tilassa on ollut oloseikkoja,
joiden summasta maailma koostuu ja rakentuu aina uudelleen,
on niiden ominaisen luonteen todellakin oltava kuolematon.
Näin ollen mikään ei siis voi palata olemattomuuteen.

Mainokset

1. kirja 215-224

Lisäksi, luonto hajottaa kaiken aina takaisin alkuelementteihinsä:
luonto ei pelkistä mitään olemattomuuteen.
Jos yksikään alkuosanen olisi katoavainen, niin
kaikki asiat hajoaisivat yht’äkkiä tempaisuina silmiemme edestä:
ei tarvitsisi käyttää voimaa voidakseen
aiheuttaa osasten hajoamista ja liitosten purkautumista.
Vaan asianlaita on, että koska kaiken aineellisen siemen on ikuinen,
niin kunnes voima kohtaa sen – isku joka pirstoo sen kappaleiksi,
tai tunkeutuu läpi aineen tyhjiön¹ ja hajottaa sen sisältä –
ennen sitä ei luonto anna meidän nähdä minkään tuhoutuvan.


¹ Tyhjiö viittaa tässä epikurolaiseen atomioppiin, jonka mukaan olemassa on vain atomeja ja tyhjiötä (inane). Lucretius siis kuvittelee esineen, joka (kuten kaikki materia) koostuu atomien ja tyhjiön summasta. 

1. kirja 174-198

Sitä paitsi, miksi näemme, kuinka kevät maanittelee ruusut, kesähelle
viljan ja syksy viinin marjat puhkeamaan, ellei siksi, että jokainen
luomakunnan jäsen paljastaa kasvonsa omana aikanaan,
kun kunkin olennon määrätyt siemenet
ovat virranneet yhteen ja aika on kypsä; kun vilpas maa
saattaa turvallisesti nuoret ja hauraat versot eloon valon reunoille.
Jos ne syntyisivät tyhjästä, ne nousisivat esiin
yht’äkkiä satunnaisin väliajoin ja epäsuotuisina vuodenaikoina;
mikään alkuosanen ei tietenkään tarvitsisi otolliseen aikaan sidottua,
hedelmällistä liittoa kukoistaakseen.

Eikä eläväisillä olisi tarvetta ajalle voidakseen kasvaa, eikä siemenille
löytääkseen toisensa, jos ne voisivat nousta tyhjästä.
Pienet imeväiset olisivat yht’äkkiä nuoria miehiä,
ja räpäyksessä puiden taimet syöksyisivät ylös maasta.
Näin ei tapahdu, se on ilmiselvää, kaikki kasvaa
hiljalleen, kuin on luonnollista, omasta määrätystä siemenestään,
ja kasvaessaan täyttää oman olemuksensa; näin voit päätellä,
jokainen elävä asia saa kasvunsa ja ravintonsa omasta materiastaan.

Summaa tähän vielä se, että ilman säädettyjä sadekausia
maa ei voisi synnyttää ihania hedelmiään;
eikä mikään eläväinen voi jatkaa sukuaan
tai säilyä elossa ilman ravintoa;
näin voit pikemmin uskoa, että monet osaset ovat yhteinen tekijä
monille asioille – kuin kirjaimet sanoille –
kuin että mikään asia voisi olla olemassa ilman alkuosasia.

1. kirja 149-173

Johtakaamme tästä oppimme ensimmäinen periaate:
mitään ei synny tyhjästä eikä jumalien tahdosta.
Kauhu puristaa kuolevaisia otteessaan, koska he
katselevat monien asioiden tapahtuvan maan päällä ja
taivaalla – asioiden, joiden aiheuttajia ei voi nähdä,
ja näin syntyy usko jumalalliseen alkuvoimaan.
Kun ymmärtää, että mitään ei voi luoda tyhjästä,
niin viipymättä näkee kirkkaasti, mitä etsii:
alkulähteen, josta kaikki asiat voidaan luoda,
ja kuinka kaikki voi syntyä ilman jumalien aherrusta.

Jos asiat voisivat syntyä tyhjästä, mitä tahansa voisi syntyä
mistä tahansa; mikään eläväinen ei tarvitsisi siemeniä.
Ensinnäkin, merestä syntyisi ihmisiä, mullasta suomuisia
heimoja, taivaista kuoriutuisi siivekkäitä;
karja ja muut katraat, kaikenlaisten villieläinten suvut
täyttäisivät laitumet sekä aavikot syntyen arvaamattomasti.
Eivätkä puut järjestään tuottaisi samaa hedelmää,
vaan vaihtelisivat; jokainen puu voisi kantaa jokaista hedelmää.
On päivänselvää, että jos kaikentuottavia eliöitä ei ole,
kuinka voisi olla olemassa kaikille oloseikoille yhteinen,
muuttumaton ja ikuinen äiti?
Sillä asianlaita on, että jokainen oloseikka syntyy omasta,
määrätystä siemenestään;  jokaisen kappaleen, joka syntyy
ja nousee valon reunoille, alkulähde on siellä missä
kappaleen materia ja alkuosaset ovat; on mahdotonta,
että mitä tahansa voi syntyä mistä tahansa,
sillä jokaisessa oloseikassa lepää ainoalaatuinen, oma voimansa.

1. kirja 127-135

Sen vuoksi on määriteltävä taivaallisten kappaleiden perimmäiset
lait: mikä voima laukaisee auringon ja kuun liikkeet,
mikä valta ohjaa maan toimintoja, ja, ennen kaikkea, on
älyaistit terävinä hahmoteltava, mistä mieli ja sielun olemus kumpuavat;¹
kysy, mikä on se, joka tulee vastaan ja hukuttaa mielemme kauhulla
kun olemme valveilla kuumeen murtamina tai uneen haudattuina,
ja saa meidät näkemään ja kuulemaan läsnäolevaksi ne, jotka
kuolema on kohdannut ja joiden luut maa sulkee syleilyynsä.


¹ Lucretius käsittää mielen ja sielun kahdeksi erilliseksi entiteetiksi. Animus eli mieli on tunteiden ja järjen ’asuinpaikka’; animus sijaitsee jokaisen ihmisen rinnassa. Anima eli sielu tai elinvoima taas koostuu niin hienoista ja hennoista atomeista, että ne ovat levittäytyneet kaikkialle ihmiskehoon ja aiheuttavat aistimme ja tuntemuksemme. Lucretius selittää teoriansa ihmismielestä runoelmansa kolmannessa kirjassa (3.830-1094).

1. kirja 1-48

Oi, Aeneaan kansan äiti,¹ ihmisten ja jumalien sulotar,
hellä Venus; lipuvien taivaallisten enteiden alla
sinä määräät meren vilisemään laivoja ja maat kantamaan
hedelmää, sillä sinun kauttasi on jokainen elollinen luotu ja
jokainen herättyään todistaa auringon loistoa:
sinua, jumalatar, sinua tuulet ja taivaan pilvet pakenevat
tulosi hetkellä, sinulle kekseliäs, taidokas maa versoaa
tuoksuvia kukkia, sinulle meren lakeudet hymyilevät,
ja tyyntynyt taivas huokuu virtaavaa valoa.
Niin pian kuin kevätpäivät paljastavat suloiset kasvonsa
ja länsituulen henkäys soi valtoimenaan, kihisten elämää,
ensin taivaan linnut julistavat sinua, valtiatar,
ja tenhosi lävistää jokaiseen sieluun tiedon saapumisestasi.
Seuraavaksi sekä villit pedot että kesyt katraat tanssivat
riemusta laitumilla ja uivat läpi kuohuvien koskien: lumosi
kieloissa ja hurmioissaan ne seuraavat sinua minne vain kuljet.
Ja sitten, läpi vuorten ja merten ja hurjien jokien ja
lintujen lehtevien asumusten ja vehmaiden niittyjen, sinä
taot jokaiseen rintaan viettelevän hekuman, joka houkuttaa
eläväiset jatkamaan rotuaan ja sukuaan, rakkaudesta.
Koska sinä ja vain yksin sinä kaitset luonnon kulkua,
ja ilman sinua ei kukaan koskaan rantaudu päivän säihkyville
rajoille, eikä mitään riemukasta tai ihanaa synny: sinua minä
kaipaan itselleni kumppaniksi kirjoittamaan nämä säkeet,
jotka muovaan kertomaan asioiden olemuksesta meidän
Memmiuksellemme,² jonka olet, jumalatar, suonut aina
kukoistaa ja koristellut kaikilla hyveillä.
Sitä suuremalla syyllä siis siunaa sanani, oi valtiatar,
iänkaikkisella viehkeydellä.
Sillä välin tyynnytä sodankäynnin julma työ
jokaisessa maassa ja meressä uneen;
koska sinä yksin voit antaa seesteisen rauhan
kuolevaisille, sillä sodankäynnin julmaa työtä määrää
rautavoimainen Mars, joka usein heittäytyy syliisi
rakkauden ikuisen haavan nujertamana,
ja, katse koholla, hän lepää koreaa kaulaansa tuijottaen sinua,
jumalatar, ravitsee ahnaat silmänsä lemmellä
ja roikkuu huulillasi pidätetyin henkäyksin.
Kun hän makaa pyhien jäseniesi päällä, valtiatar, syleile
häntä; ja hukuta hänet suloisiin maanitteluihin huulillasi;
ano, oi kuningatar, suotuisaa rauhaa Rooman kansalle.
En minä voi häivyttää pelkoja näinä isänmaalle synkkinä
päivinä, eikä kunniakas Memmiuksen suku voi hylätä
yhteisen hyvän suojelua.
Taivainen luonne jo itsessään vaatii, että jumalat
nauttivat ikuisesta elämästä syvässä rauhassa, kaukana ja
eristettyinä meidän taakoistamme;
sillä vapaana kaikista kivuista, vapaana vaaroista,
mahtavia omasta takaa ja meiltä mitään kaivaten,
jumalia ei voi lahjoa eikä heitä koskaan viha koske.


¹ Aeneaan kansa = roomalaiset. Aeneas oli roomalaisen mytologian mukaan troijalaisen prinssin Ankhiseksen ja jumalatar Venuksen poika, joka pakeni Troijan sodan aiheuttamaa Troijan kaupunkivaltion totaalista tuhoutumista Italiaan, jossa hän perusti Rooman.

² Lucretiuksen teos on omistettu henkilölle nimeltä Memmius, jota hän puhuttelee silloin tällöin runoelman aikana. Me emme tiedä oikein mitään varmaa siitä, kuka Memmius oli; hän voi olla vuoden 56 eaa. preettori Gaius Memmius. Todennäköisesti Memmius on Lucretiuksen mesenaatti. Roomassa kirjailijat ja filosofit olivat usein riippuvaisia ylimystöluokan sponsoreista, ja saattoivat jopa asua ja matkustaa rikkaiden hyväntekijöidensä kanssa.