1. kirja, 225-236

Sitä paitsi, jos kaikenkalvava aika tuhoaa lopullisesti
kaiken materian jonka se raivaa pois kausillaan kuluttaen,
mistä Venus palauttaa elolliset lajit elämän hehkuun rotu
toisensa jälkeen, tai mistä kekseliäs, taidokas maa ravitsee ja
kasvattaa ja ruokkii viljalla jokaisen rodun toisensa jälkeen?
Mistä valtaisa meri ammentaa aavansa – vedenalaisista lähteistä
ja kaukaa pitkältä valuvista virroista? Mistä taivas ravitsee tähtensä?
Jokaisen olevaisen, jolla on kuolevainen hahmo, on täytynyt joskus
tulla äärettömän ajallisuuden ja menneiden eilisten kalvamaksi.
Mutta jos kaikessa tässä menneessä ajassa ja tilassa on ollut oloseikkoja,
joiden summasta maailma koostuu ja rakentuu aina uudelleen,
on niiden ominaisen luonteen todellakin oltava kuolematon.
Näin ollen mikään ei siis voi palata olemattomuuteen.

Mainokset

1. kirja 215-224

Lisäksi, luonto hajottaa kaiken aina takaisin alkuelementteihinsä:
luonto ei pelkistä mitään olemattomuuteen.
Jos yksikään alkuosanen olisi katoavainen, niin
kaikki asiat hajoaisivat yht’äkkiä tempaisuina silmiemme edestä:
ei tarvitsisi käyttää voimaa voidakseen
aiheuttaa osasten hajoamista ja liitosten purkautumista.
Vaan asianlaita on, että koska kaiken aineellisen siemen on ikuinen,
niin kunnes voima kohtaa sen – isku joka pirstoo sen kappaleiksi,
tai tunkeutuu läpi aineen tyhjiön¹ ja hajottaa sen sisältä –
ennen sitä ei luonto anna meidän nähdä minkään tuhoutuvan.


¹ Tyhjiö viittaa tässä epikurolaiseen atomioppiin, jonka mukaan olemassa on vain atomeja ja tyhjiötä (inane). Lucretius siis kuvittelee esineen, joka (kuten kaikki materia) koostuu atomien ja tyhjiön summasta. 

1. kirja 136-148

Enkä vähättele, kuinka vaikeaa on valottaa kreikkalaisten
hämäriä keksintöjä latinan säkeillä, kun
äidinkieleni köyhyys ja oppimme nuoruus
vaatii minua sepittämään uusia sanoja. Mutta sinun hyvyytesi
ja toivo suloisesta ystävyydestäsi kannustaa minut
uurastamaan läpi minkä tahansa raadannan; se houkuttelee
minut valvomaan läpi seesteisien öiden, etsien sanoja ja runoja,
joilla viimein voin sytyttää kirkkaat valot mielesi porteille,
ja saada sinut näkemään syvälle oloseikkojen syvyyksiin.
Tämä pelko ja pimeys sielussa on karkoitettava: ei
auringon säteillä tai päivän säkenöivillä aisoilla,
vaan luonnon kasvojen ja lakien tunnustuksella.

1. kirja 127-135

Sen vuoksi on määriteltävä taivaallisten kappaleiden perimmäiset
lait: mikä voima laukaisee auringon ja kuun liikkeet,
mikä valta ohjaa maan toimintoja, ja, ennen kaikkea, on
älyaistit terävinä hahmoteltava, mistä mieli ja sielun olemus kumpuavat;¹
kysy, mikä on se, joka tulee vastaan ja hukuttaa mielemme kauhulla
kun olemme valveilla kuumeen murtamina tai uneen haudattuina,
ja saa meidät näkemään ja kuulemaan läsnäolevaksi ne, jotka
kuolema on kohdannut ja joiden luut maa sulkee syleilyynsä.


¹ Lucretius käsittää mielen ja sielun kahdeksi erilliseksi entiteetiksi. Animus eli mieli on tunteiden ja järjen ’asuinpaikka’; animus sijaitsee jokaisen ihmisen rinnassa. Anima eli sielu tai elinvoima taas koostuu niin hienoista ja hennoista atomeista, että ne ovat levittäytyneet kaikkialle ihmiskehoon ja aiheuttavat aistimme ja tuntemuksemme. Lucretius selittää teoriansa ihmismielestä runoelmansa kolmannessa kirjassa (3.830-1094).

1. kirja 102-126

Ja tulee olemaan aika, jolloin jopa sinä haet hylkäämään
meidät, kiihkoilijoiden kauhunkylvöisten sanojen kukistamana.¹
Tosiaan, kuinka monta unta he voivat sinulle
vielä kutoa, kuinka kauan vielä vääristää ihmiselon
luonnonlakeja, sotkea sinun kohtalosi pelolla!
Ei ihme;  jos ihmiskunta näkisi, että kaikella
kärsimyksellä on ennalta määrätty rajansa, niin sisu
uhmata kiihkoilijoiden uhkauksia ja Taikauskoa syntyisi.
Mutta, tänä päivänä ei kennelläkään ole taistoa, ei kykyä jäljellä:
me pelkäämme ikuista rangaistusta kuoleman jälkeen.
On valloillaan tietämättömyys sielun olemuksesta – syntyykö se,
vai päinvastoin löytää tiensä ihmisiin syntymisen hetkellä?
Ja kuihtuuko se kanssamme kuoleman repiessä meidät rikki,
vai lähteekö se Orcuksen hämyisille majoille ja syviin kuiluihin?²
Vai löytääkö se kenties itsensä eläimestä jumalien johtamana meidän sijaan,
niinkuin lauloi meidän Enniuksemme,³ joka ensimmäisenä kantoi
suloiselta Helikonilta ikivihreistä lehvistä punotun kruunun,³
ja niin voitti kunniakkaan nimen Italian kansojen keskuudessa;
tosin, hän myös ehdottaa ikiaikaisilla säkeillään, että ovat tosia
Akheronin aavat,5 mutta sinne asti eivät meidän henkemme
kuin ruumiimmekaan selviä; niin tekevät vain, tuntemattomia teitä pitkin,
kalpeat heijastukset. Ennius sanoo, että ikuisesti elävän
Homeroksen kuvajainen astui esiin, ja vuodatti
suolaisia kyyneleitä ja ryhtyi avaamaan oloseikkojen olemuksia.


¹ ’Kiihkoilijat’ = vates. Sana tarkoittaa itse asiassa  pappeja, ennustajia, kirjailijoita; kaikkia ammattimaisia perinteisen uskonnon kannattajia.

² Orcus oli roomalainen manalan jumala, kreikkalaisen Hadeksen vastine.

³ Ennius (239-169 e.a.a.) oli roomalainen runoilija ja Lucretiuksen tärkein esikuva. Ennius uskoi pythagorelaisen filosofian mukaan metempsykoosiin, sielunvaellukseen, oli sitä mieltä, että arkaaisen kreikkalaisen eepos-runoilija Homeroksen sielu oli syntynyt hänessä uudelleen.

4 Helikon on vuori Kreikassa, jossa Muusien uskottiin asuvan. Antiikin runo- ja näytelmäkilpailuissa voittajille annettiin seppeleitä, samoin kuin urheilijoille.

5 Akheron oli kreikkalais-roomalaisen manalan viidestä joesta suurin, ja se erotti elävät kuolleiden maailmasta. Lautturi Kharon vei maksua vastaan kuolleiden sieluja joen yli manalaan – ne, joilla ei ollut antaa kolikkoa maksuksi, jäivät vaeltamaan haamuina joenpenkkaa.

1. kirja 80-101

Yhtä asiaa nyt pelkään; kenties
näet filosofiassa jotain syntistä ja ensiaskeleen
paheen tielle. Mutta, päinvastoin, taikausko
sikiää rikollisia ja syntisiä tekoja: näin tapahtui
Auliksen satamassa, kun Risteyksien Neitsyen alttari
tahrattiin Ifianassan verellä, Danaijien valittujen
valtiaiden, vieraanvaraisten isäntien toimesta.¹
Heti, kun neitseelliset hiukset, jotka tasamittaisina kutreina
laskeutuivat poskille, oli sidottu nauhalla,² niin
tyttö näki isänsä surumielisenä seisovan alttarin äärellä,
rinnallaan veitsiä piilottelevia pappeja; ja kaupunkilaisia, jotka
Ifianassan nähdessään liikuttuivat kyyneliin;
ja mykkänä kauhusta, neito vajosi polvilleen maahan.
Tyttö raukka! Ei tuolloin auttanut, että hän
ensimmäisenä antoi kuninkaalle isän nimen.³
Nostettuna miesten käsivarsille, tärisevä neito johdettiin
alttarille; ei siksi, että ikiaikainen rituaali saataisiin
täytäntöön helakoiden häähymnien saattelemana, vaan jotta
naima-iän kynnyksellä tahrattoman uhrin voisivat
syntiset surmata, iskulla isän kädestä –
kaikki tämä vain turvallisen ja suotuisan matkan toivossa.
Niin mahtava oli taikauskon houkutus pahuuteen.4


¹ Lucretius viittaa vanhaan kreikkalaiseen taruun Ifanassasta, tai Ifigeniasta, millä nimellä hänet tunnetaan paremmin. Danaijit eli kreikkalaiset olivat valmistautumassa lähtöön sotaan Troijaa vastaan. Ifigenian isä, mykeneläisten kuningas Agamemnon, oli huonoissa väleissä jumalatar Artemiksen (jota Lucretius itse asiassa kutsuu risteysten ja manalan jumalattaren Trivian nimellä, Triviai virginis, jonka roomalaiset joskus yhdistivät Dianan/Artemiksen kanssa) kanssa, jonka tähden jumalatar nostatti vastatuulen, joka esti kreikkalaisten laivastoa lähtemästä matkaan. Lepyttääkseen Artemiksen, Agamemnon päätti uhrata Ifigenian. Ifigenia kutsuttiin Aulikseen, satamakaupunkiin Boiotiassa, sillä verukkeella, että tämä naitettaisiin troijalaiselle sankarille Akhilleukselle.

² Roomassa eläinuhrit usein koristeltiin nauhoilla, mutta roomalaisissa häissä morsiamen ympärille myös sidottiin iso nauha seremoniaa varten.  Lucretius leikkii Agamemnoksen petoksella synkällä tavalla, ja  tässä kappalleessa on paljon latinan sanoja ja symboliikkaa, jotka voisivat viitata sekä roomalaiseen avioliittoseremoniaan että eläinuhrirituaaleihin (sublata, tremibunda, deducta).

³ ts. Ifigenia oli Agamemnoksen esikoinen.

4 ”Tantum religio potuit suadere malorum”; tämä on yksi kuuluisimpa Lucretiuksen säkeitä, jonka Voltaire uskoi olevan niin ikuinen, että se kestäisi maailman loppuun saakka.

 

 

 

 

1. kirja 62-79

Kun ihmiselämä iljettävästi ryömi kaikkien silmien edessä
maan mudassa, muserrettuna alla painon taikauskon,¹
joka oli nostanut päänsä taivaiden kentiltä,
ja kohosi ahdistaen – kauhea katsoa! – ylle kuolevaisten,
niin mies Kreikan maasta oli ensimmäinen,² joka uskalsi kohottaa
kuolevaisten silmät kohtaamaan Taikauskon ja taistelemaan vastaan,
sillä eivät sadut jumalista, ei vasamat, ei taivaan uhitteleva
jupina riittänyt kukistamaan miestä, vaan sitä enemmän yltyi
sielunsa kärkäs uskallus, ja niin hän, ensimmäisenä kaikista,
himoitsi rikkoa luonnon porttien kahlitsevat salvat.
Sentähden hänen sielunsa eloisa voima voitti, ja eteenpäin
ja ylitse maailman liekehtivien muurien hän nousi,
vaelsi läpi äärettömyyden avulla järjen ja ajatuksen;
ja palasi kotiin valloittajana, tietäen Mitä Voi Syntyä Olemaan
ja Mitä Ei, toisin sanoen, kuinka kaikella on sidonnaiset voimansa
sekä omat syvään uurretut rajansa.
Näin ollen Taikausko on vuorostaan heitetty maahan ja tallottu
jalkoihin, ja Voitto kohottaa meidät korkealle taivaisiin.


¹ Olen kääntänyt Lucretiuksen käyttämän sanan religio ’taikauskoksi’, joka on vähemmän harhaanjohtava käännös kuin ’uskonto’. Epikurolaiset eivät sinänsä vastustaneet uskonnollisuutta, mutta perinteistä kreikkalais-roomalaista uskontoa kylläkin, joka opetti, että jumalat hallitsivat maailmankaikkeuta. Lucretius ei kiellä jumalien olemassaoloa, mutta epikurolaisten oppien mukaan on sitä mieltä, ettei jumalilla ole minkäänlaista vaikutusvaltaa maailman tapahtumiin, joten kaikki uskonnoliset rituaalit, rukoilu, uhrilahjat jne. ovat täysin turhia ja näin ollen takauskoa.

² Mies Kreikan maasta = Epikuros.