1. kirja, 225-236

Sitä paitsi, jos kaikenkalvava aika tuhoaa lopullisesti
kaiken materian jonka se raivaa pois kausillaan kuluttaen,
mistä Venus palauttaa elolliset lajit elämän hehkuun rotu
toisensa jälkeen, tai mistä kekseliäs, taidokas maa ravitsee ja
kasvattaa ja ruokkii viljalla jokaisen rodun toisensa jälkeen?
Mistä valtaisa meri ammentaa aavansa – vedenalaisista lähteistä
ja kaukaa pitkältä valuvista virroista? Mistä taivas ravitsee tähtensä?
Jokaisen olevaisen, jolla on kuolevainen hahmo, on täytynyt joskus
tulla äärettömän ajallisuuden ja menneiden eilisten kalvamaksi.
Mutta jos kaikessa tässä menneessä ajassa ja tilassa on ollut oloseikkoja,
joiden summasta maailma koostuu ja rakentuu aina uudelleen,
on niiden ominaisen luonteen todellakin oltava kuolematon.
Näin ollen mikään ei siis voi palata olemattomuuteen.

1. kirja 215-224

Lisäksi, luonto hajottaa kaiken aina takaisin alkuelementteihinsä:
luonto ei pelkistä mitään olemattomuuteen.
Jos yksikään alkuosanen olisi katoavainen, niin
kaikki asiat hajoaisivat yht’äkkiä tempaisuina silmiemme edestä:
ei tarvitsisi käyttää voimaa voidakseen
aiheuttaa osasten hajoamista ja liitosten purkautumista.
Vaan asianlaita on, että koska kaiken aineellisen siemen on ikuinen,
niin kunnes voima kohtaa sen – isku joka pirstoo sen kappaleiksi,
tai tunkeutuu läpi aineen tyhjiön¹ ja hajottaa sen sisältä –
ennen sitä ei luonto anna meidän nähdä minkään tuhoutuvan.


¹ Tyhjiö viittaa tässä epikurolaiseen atomioppiin, jonka mukaan olemassa on vain atomeja ja tyhjiötä (inane). Lucretius siis kuvittelee esineen, joka (kuten kaikki materia) koostuu atomien ja tyhjiön summasta.