1. kirja 136-148

Enkä vähättele, kuinka vaikeaa on valottaa kreikkalaisten
hämäriä keksintöjä latinan säkeillä, kun
äidinkieleni köyhyys ja oppimme nuoruus
vaatii minua sepittämään uusia sanoja. Mutta sinun hyvyytesi
ja toivo suloisesta ystävyydestäsi kannustaa minut
uurastamaan läpi minkä tahansa raadannan; se houkuttelee
minut valvomaan läpi seesteisien öiden, etsien sanoja ja runoja,
joilla viimein voin sytyttää kirkkaat valot mielesi porteille,
ja saada sinut näkemään syvälle oloseikkojen syvyyksiin.
Tämä pelko ja pimeys sielussa on karkoitettava: ei
auringon säteillä tai päivän säkenöivillä aisoilla,
vaan luonnon kasvojen ja lakien tunnustuksella.

Mainokset

1. kirja 127-135

Sen vuoksi on määriteltävä taivaallisten kappaleiden perimmäiset
lait: mikä voima laukaisee auringon ja kuun liikkeet,
mikä valta ohjaa maan toimintoja, ja, ennen kaikkea, on
älyaistit terävinä hahmoteltava, mistä mieli ja sielun olemus kumpuavat;¹
kysy, mikä on se, joka tulee vastaan ja hukuttaa mielemme kauhulla
kun olemme valveilla kuumeen murtamina tai uneen haudattuina,
ja saa meidät näkemään ja kuulemaan läsnäolevaksi ne, jotka
kuolema on kohdannut ja joiden luut maa sulkee syleilyynsä.


¹ Lucretius käsittää mielen ja sielun kahdeksi erilliseksi entiteetiksi. Animus eli mieli on tunteiden ja järjen ’asuinpaikka’; animus sijaitsee jokaisen ihmisen rinnassa. Anima eli sielu tai elinvoima taas koostuu niin hienoista ja hennoista atomeista, että ne ovat levittäytyneet kaikkialle ihmiskehoon ja aiheuttavat aistimme ja tuntemuksemme. Lucretius selittää teoriansa ihmismielestä runoelmansa kolmannessa kirjassa (3.830-1094).